CER-direktiivin valmistelu

Euroopan komission ehdotus CER-direktiivistä (Critical Entities Resilience Directive) tähtää yhteiskunnan kriittisten palvelujen häiriönsietokyvyn parantamiseen. Kantavina teemoina ehdotuksessa ovat ymmärrys uhka- ja häiriöspektrin laajuudesta ja sen tuottama tarve siirtyä fyysisistä suojatoimista yhteiskunnan häiriöttömän toiminnan varmistamiseen, eli resilienssiin.

Direktiivillä tavoitellaan keinovalikoiman laajentamista pelkistä suojaustoimista elintärkeiden toimintojen jatkuvuudenhallintaa kehittäviin toimiin. Suojaustoimien ohella keskeisiksi toimiksi on nostettu mm. riskienhallinta ja toipumiskyky häiriöistä.

Suomen puolesta asiassa neuvottelee sisäministeriö. Huoltovarmuuskeskus seuraa asiaa tiiviisti ja osallistuu kantojen määrittelyyn.

Yhteensovittamista huoltovarmuuden kanssa tarvitaan

Eurooppalaisten yhteiskuntien elintärkeiden toimintojen ja niitä ylläpitävien kriittisten palvelujen, tuotannon sekä infrastruktuurin toimintavarmuuden turvaaminen yhteismitallisemmin kehittäisi yleistä kriisinkestävyystasoa läpi jäsenmaiden. Ehdotetun CER-direktiivin luonne vastaa varsin hyvin suomalaista tapaa käsitellä yhteiskunnan turvallisuutta kokonaisvaltaisesti ja tunnistaen eri rakenteet, sektorit ja toimijat, joista yhteiskunnan toimintavarmuuden ylläpitäminen koostuu.

Komission CER-direktiiviluonnos on lähtökohdiltaan ja periaatteiltaan osin erilainen kuin suomalainen huoltovarmuusjärjestelmä, joka on luotu suomalaisen yhteiskunnan tarpeisiin. Huoltovarmuudelle valitulle englanninkieliselle termille, security of supply, löytyy vastine, mutta se on merkityssisällöltään paljon kapeampi, erityisesti toimitusvarmuutta kuvaava termi.

Koska termit vaihtelevat sekä maittain että EU-tasolla, on niiden myös vaihtelevien merkityssisällön ja luonteen ymmärtäminen tärkeää. Huoltovarmuudella, CER-direktiivillä ja siinä kuvatulla häiriönsietokyvyllä, eli resilienssillä, on sama tavoite; yhteiskunnan elintärkeitä toimintoja ylläpitävien palvelujen ja infrastruktuurin mahdollisimman häiriötön toiminta.

Sen lisäksi, että CER-direktiiviä on yhteensovitettava Suomen olemassa olevan säädöspohjan kanssa, siinä on elementtejä, joiden suhde huoltovarmuusmalliin tulee erityisesti määritellä.

Keskeisen erot CER-direktiivin ja Suomen mallin välillä

CER-direktiivin sisällön keskeisin eroavaisuus suomalaisesta huoltovarmuusmallista on toisistaan poikkeava määritelmä oleellisista sektoreista. CER-direktiivi kattaa 10 sektoria, jotka Suomen näkökulmasta asettuvat yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen ja huoltovarmuuden turvaamiseksi tunnistettujen sektorien sekä toimialojen väliin. Ainoastaan kahdella näistä; julkishallinto ja avaruus, ei löydy suoraa kytköstä huoltovarmuuden kannalta keskeisiksi katsotuista sektoreista ja toimialoista.

Huoltovarmuuden kannalta kriittiset sektorit ja toimialat määritellään aiemmin mainitussa valtioneuvoston päätöksessä. Sen rooli on hyvin samankaltainen kuin CER-direktiivin 3. artiklassa kuvattu kansallinen strategia kriittisten toimijoiden häiriönsietokyvyn vahvistamiseksi. Huoltovarmuuden tavoitteita käsittelevän valtioneuvoston päätöksen ohella myös yhteiskunnan turvallisuusstrategialla ja sen tavoitteilla on suora rajapinta CER-direktiivin kansalliseen strategiaan.

CER-direktiivin 5. artiklassa kuvattu jäsenvaltioiden velvoite tunnistaa kriittiset toimijat direktiivin määrittämiltä toimialoilta resonoi Huoltovarmuusorganisaation sektori- ja poolikokoonpanoa direktiivin kahdeksan sektorin kohdalla. Laki huoltovarmuuden turvaamisesta 1390/1992 säätää huoltovarmuudelle kriittisten sektoreiden tai poolien toimialoilta tunnistettujen toimijoiden osallistumisen perustuvan vapaaehtoisuuteen, kun taas CER-direktiivi esittää tunnistetuille kriittisille toimijoille erillisiä velvoitteita. Tämä on direktiivin toinen merkittävä poikkeavuus huoltovarmuusmalliin.